Kirjoitan, siis elän

Kirjoitan, siis elän

Henkilö katsoo käsittämättömän kaunista merimaisemaa. ”Rakastan vettä”, hän huokaisee. Haltioitumisen tila alkaa aamuaikaisesta uintipulahduksesta ja hypähtelee rintalastassa tuon tuosta, varoittamatta, luonnon kauneutta katsellessa. Ja kuunnellessa! Linnut kutsuvat leikkaavin huudoin ihmeelliseen tanssiin, jossa Hatšaturjanin Sapelitanssi yhdistyy Händelin Largoon. Hupsua ja villiä ja kaikkea siltä väliltä.

Parisen vuotta sitten huomasin facebookissa ilmoituksen luovan kirjoittamisen kesäkurssista, aiheena ”Elämän käännekohdat”. Puolisokin kiinnostui aiheesta, ja sen kummemmin harkitsematta ilmoittauduimme mukaan. Koska kurssia ei koronan vuoksi voitu toteuttaa viime kesänä, asia unohtui välillä kokonaan.

Lopulta asiat nytkähtivät jälleen liikkeelle, ja juhannuksen jälkeisenä maanantaina ajelimme lossimatkojen takaiseen majataloon. Illalla tutustuisimme ryhmäämme eli kuuteen ennalta vieraaseen kurssikaveriin. Samassa illan vilakassa kirjoittaisimme myös ensimmäiset harjoitustekstimme. Seuraavana aamuna ryhmä jatkoi matkaansa satamaan ja sieltä yhteysaluksella varsinaiseen määränpäähänsä ulkomeren saarelle. Jo merimatkalla pääsin lukemaan ryhmälle edellisen illan tekstini oman elämäni käännekohdista.

Kurssipäivämme rakentuivat yhteistä ja yksityistä työskentelyä yhdistelevän lempeän rytmin varaan. Kirjoitustehtävät sisälsivät luovuutta kirvoittavia pikku tehtäviä luonnon havainnoinnista runojen rakenteluun sekä pitkäjänteisemmän, pala palalta rakentuvan syväsukelluksen johonkin oman elämän merkittävään käännekohtaan. Oivalluksilta ei voinut välttyä.

Vihkoihin ja läppäreille syntyneitä tarinoita käsiteltiin sitten yhdessä, kiireettä, ryhmän luottamuksellisessa ja kannustavassa ilmapiirissä. Joskus eläydyimme minäkertojan ratki rehelliseen tilintekoon, välillä taas kolmannen persoonan etäisyydellä leikitteleviin kertomuksiin. Itkimme ja nauroimme. Voimistuimme.

Kokemus oli kokonaisvaltaisen hoitava. Erityiseksi kokemuksen teki turvallisen ryhmän ja yhteenkuuluvuuden tunne. Ikuisuudelta tuntuneen koronaeristyksen jälkeen se lähes hullaannutti: saimme liittyä toisiimme, antaa ja vastaanottaa.

Olen turvassa, olen kannattelevassa ja arvostavassa seurassa, minusta pidetään hyvää huolta. Mikä onni, mikä etuoikeus.

Kotiin palattuani muistelin myös asiakastyön yhteydessä usein tarkasteltavaa itseohjautuvuusteoriaa: mikä tekee ihmisen onnelliseksi? Ymmärsin, miten kirjoituskurssilla toteutuivat lähes täydellisesti hyvinvoinnin kolme psykologista ulottuvuutta: omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys. Siis se, että koen asian omakseni, osaan tai ainakin opin hommani ja voin olla syvällisessä yhteydessä ihmisiin.

Oman osallistujakokemuksen kautta ymmärsin entistä selkeämmin, millaisia ohjaus- ja kurssikokemuksia haluan jatkossa(kin) tarjota: turvallisia, yhteisöllisiä ja luovuutta eri tavoin ruokkivia.

Annika antoi katseen levätä pääskyjen pyörähtelyissä. Sitä oli ihana katsella minuuttitolkulla. ”Katselkaa taivaan lintuja”, hän muisti uskontotunnilta. Siinä oli ajatusta: liike oli niin kepeää ja vaivatonta. Pitää tuntea tuulet, että voi levätä liikkeessäkin. Olla kuin leija.

 

 

Jaa: