
Konfliktien sovittelussa etsitään ratkaisuja, ei syyllisiä. Se on aika radikaalia, kun ottaa huomioon ihmisen luontaisen taipumuksen selityksiin, puolusteluihin ja syntipukkien nimeämiseen. Vaatii rohkeutta myöntää loukanneensa toista. Ei myöskään ole ihan helppoa kertoa siitä, mitä toisen huono käytös aiheutti itsessä.
Minulta on tiedusteltu viime viikkoina useamman kerran, miten sovittelu auttaisi ratkomaan työpaikan konflikteja. Siis riitoja, loukkauksia, huonoa käytöstä. Halu saada osapuolet itse ratkomaan konflikteja on hieno asia, sillä heille se kuuluukin.
Kun aikanaan kävin vapaaehtoisten rikos- ja riita-asioiden sovittelijoiden kurssia, viehätyin kovin norjalaisen Nils Christien ajatukseen konfliktin ”oikeista omistajista”. Hänen mukaansa konfliktin omistus tulisi palauttaa niille, joiden välillä se on syntynytkin – ei siis ulkoistaa sitä tuomareille eikä muillekaan ammattilaisille. Radikaali ajatus sekin, ja samalla niin totta. Huonosti käyttäytyneen osapuolen on nimittäin tärkeää kuulla, miten hänen käytöksensä on vaikuttanut toiseen, ja ottaa vastuu seurauksista. Miten muuten syntyisi oivallus ja muutos käytökseen?
Osapuolten kohtaamista tarvitaan myös työpaikan ristiriitoihin. Vaikka työsuojelu- tai työterveyshenkilöstön apu on usein eduksi, vasta tapahtuneesta puhuminen ja sopiminen asianosaisen kanssa korjaa tilanteen ja vapauttaa voimat uudelleen.
Vapaaehtoisena sovittelijana olen saanut nähdä tällaista kuormien keventymistä ja huolien helpottamista. Kerran liikutuin ihan kyyneliin – tosin onneksi vasta tilanteen päätyttyä, sovittelijoiden jälkipuinnissa – nuoren miehen rohkeudesta tunnustaa mokansa. ”Käyttäydyin tosi hölmösti, olen siitä pahoillani ja haluan jättää asian taakseni.” Sama helpotus, keskusteluyhteyden palautuminen ja voimien vapautuminen tärkeisiin tehtäviin on tarjolla myös työyhteisösovitteluun ryhtyvälle.
Työyhteisösovittelun kulku ilmenee oheisesta videosta. Sama löytyy tarvittaessa myös englanninkielisenä.
Jaa: